Ystävyydestä...

Sitä miettii, että mitenkä helppoa sitä oli pienenä etsiä uusia kavereita. Sitä vaan mentiin jonkun luo ja kysyttiin "Mikä sinun nimi on? Leikitkö minun kanssa?" ja siitä se lähti. Vaan aikuisten maailmassa asia ei ole yhtään niin yksinkertainen.

Aikuisilla on monesti ne vakiintuneet ystäväpiirit, johon kuuluvat mm. lapsuudenystävät ja työkaverit. Tätä harmoniaa on lähestulkoon mahdotonta mennä sekoittamaan. Etenkin meille suomalaisille, maanis-depressiivisille ihmisille kuten Anthony Bourdainkin asian ilmaisi, on kauhean vaikeaa muodostaa vanhempana ystävyyssuhteita.

Miksi? Miksi me vanhetessamme käperrymme kuoreemme emmekä anna tilaa uusille tuttavuuksille? Onko sitä vaan niin laiska, vai tuoko se kenties turvallisuuden tunnetta että jakaa asiansa ihmisen kanssa jonka on tuntenut jopa kymmeniä vuosia?

Monilla varmasti aiemmat traumat vaikuttavat myös asiaan, luottamus on mennyt ihmisiin syystä tai toisesta. Ei uskalla uskaltaa, kuten Pasilassa sanottiin. Minusta osuva sanonta. Ei uskalla uskaltaa päästää enää uusia ihmisiä lähelleen, mitä jos hän tekee samalla tavalla kun joku toinen (tai useampi) on minulle aiemmin tehnyt?



Mutta entäs tällainen ihminen kuin minä. Olisin vailla uusia ystäviä, vanhat ovat tippuneet elämän varrella pois, syystä jos toisesta. Selitän kuulema liian juurta jaksain asiat ja minua ei siksi jakseta kuunnella. Monesti olen kertomassa jotain juttua (tai aloittamassa) niin minut keskeytetään armotta. Minusta se nyt ei ole kovin mukavaa kun kukaan ei koskaan minua kuuntele ja juttuni aina keskeytetään. Minusta jokaisella ihmisellä tulisi olla kuuntelija.

Minulla ei ole minkään sortin pelkoja, ettenkö jotakuta voisi lähelleni päästää (vaikka syytä voisi ollakin, että olisin hieman varovaisempi) vaan ongelmana on se että mistä löytää uusia ystäviä 20 vuotiaana? Kun kaikilla on ne omat piirit jo olemassa, ja omat menot. Mistä niitä ystäviä saa? Siihen kun joku viisas osaisi vastata minulle...