Siivoilin tuossa yksi päivä ja löysin vanhoja kirjeitä. Mielenkiinnolla niitä luin ja haikeus iski. Tuli sitten ajatus että olisipa kiva saada uusia kirjekavereita, ja lähdin Googlen ihmeelliseen maailmaan.
Sieltä löysin sivuston, jonne voi laittaa ilmoituksen että etsii kirjekaveria. Bongasinpa sieltä yhden ilmoituksen, johon vastasin ja tein vielä oman ilmoituksen.
Muutama vastaus sitten tulikin, voi vitsi :D Muksu on päikkäreillä, joten aloin heti innolla kirjoittaa, tosin aika sekavaa tekstiä tuli, huomaa etten pitkään aikaan ole kirjoittanut. Toivottavasti näistä kirjekavereista tulisi ihan ystäviä jossain vaiheessa! Harmittaa ihan ne entiset kirjekaverit, jotka vain jäivät jossain vaiheessa pois. Jollekin heistä kirjointin joskus, mutta vastausta ei tullut, osoitteet varmasti muuttuneet niistä ajoista.
Mukaava saada jotain tekemistä ja odotettavaa tähän kotiarkeen! Poitsullakin hampaita taas tulossa, niin känkkä ränkkä yöt ja päivät! On se niin veikeän näkönen kun on vain kaksi keskimmäistä alahammasta :D
Muutenkin on tuo muksu oppinut ja kasvanut kamalasti! Herttinen, katoin joku päivä jotain ohjelmaa jossa oli ihan pieni vauva, tuntuu ettei tuo meidän ipana ole ikinä ollutkaan niin pieni! Vaatteetkin on samankokosia kun joillain vuosikkailla! Taitaa tulla pitkä poika :D
Ja saiskohan sitä aikaseksi otettua kuviakin joskus...? :D
torstai 22. marraskuuta 2012
tiistai 18. syyskuuta 2012
Ystävyydestä...
Sitä miettii, että mitenkä helppoa sitä oli pienenä etsiä uusia kavereita. Sitä vaan mentiin jonkun luo ja kysyttiin "Mikä sinun nimi on? Leikitkö minun kanssa?" ja siitä se lähti. Vaan aikuisten maailmassa asia ei ole yhtään niin yksinkertainen.
Aikuisilla on monesti ne vakiintuneet ystäväpiirit, johon kuuluvat mm. lapsuudenystävät ja työkaverit. Tätä harmoniaa on lähestulkoon mahdotonta mennä sekoittamaan. Etenkin meille suomalaisille, maanis-depressiivisille ihmisille kuten Anthony Bourdainkin asian ilmaisi, on kauhean vaikeaa muodostaa vanhempana ystävyyssuhteita.
Miksi? Miksi me vanhetessamme käperrymme kuoreemme emmekä anna tilaa uusille tuttavuuksille? Onko sitä vaan niin laiska, vai tuoko se kenties turvallisuuden tunnetta että jakaa asiansa ihmisen kanssa jonka on tuntenut jopa kymmeniä vuosia?
Monilla varmasti aiemmat traumat vaikuttavat myös asiaan, luottamus on mennyt ihmisiin syystä tai toisesta. Ei uskalla uskaltaa, kuten Pasilassa sanottiin. Minusta osuva sanonta. Ei uskalla uskaltaa päästää enää uusia ihmisiä lähelleen, mitä jos hän tekee samalla tavalla kun joku toinen (tai useampi) on minulle aiemmin tehnyt?
Mutta entäs tällainen ihminen kuin minä. Olisin vailla uusia ystäviä, vanhat ovat tippuneet elämän varrella pois, syystä jos toisesta. Selitän kuulema liian juurta jaksain asiat ja minua ei siksi jakseta kuunnella. Monesti olen kertomassa jotain juttua (tai aloittamassa) niin minut keskeytetään armotta. Minusta se nyt ei ole kovin mukavaa kun kukaan ei koskaan minua kuuntele ja juttuni aina keskeytetään. Minusta jokaisella ihmisellä tulisi olla kuuntelija.
Minulla ei ole minkään sortin pelkoja, ettenkö jotakuta voisi lähelleni päästää (vaikka syytä voisi ollakin, että olisin hieman varovaisempi) vaan ongelmana on se että mistä löytää uusia ystäviä 20 vuotiaana? Kun kaikilla on ne omat piirit jo olemassa, ja omat menot. Mistä niitä ystäviä saa? Siihen kun joku viisas osaisi vastata minulle...
Aikuisilla on monesti ne vakiintuneet ystäväpiirit, johon kuuluvat mm. lapsuudenystävät ja työkaverit. Tätä harmoniaa on lähestulkoon mahdotonta mennä sekoittamaan. Etenkin meille suomalaisille, maanis-depressiivisille ihmisille kuten Anthony Bourdainkin asian ilmaisi, on kauhean vaikeaa muodostaa vanhempana ystävyyssuhteita.
Miksi? Miksi me vanhetessamme käperrymme kuoreemme emmekä anna tilaa uusille tuttavuuksille? Onko sitä vaan niin laiska, vai tuoko se kenties turvallisuuden tunnetta että jakaa asiansa ihmisen kanssa jonka on tuntenut jopa kymmeniä vuosia?
Monilla varmasti aiemmat traumat vaikuttavat myös asiaan, luottamus on mennyt ihmisiin syystä tai toisesta. Ei uskalla uskaltaa, kuten Pasilassa sanottiin. Minusta osuva sanonta. Ei uskalla uskaltaa päästää enää uusia ihmisiä lähelleen, mitä jos hän tekee samalla tavalla kun joku toinen (tai useampi) on minulle aiemmin tehnyt?
Mutta entäs tällainen ihminen kuin minä. Olisin vailla uusia ystäviä, vanhat ovat tippuneet elämän varrella pois, syystä jos toisesta. Selitän kuulema liian juurta jaksain asiat ja minua ei siksi jakseta kuunnella. Monesti olen kertomassa jotain juttua (tai aloittamassa) niin minut keskeytetään armotta. Minusta se nyt ei ole kovin mukavaa kun kukaan ei koskaan minua kuuntele ja juttuni aina keskeytetään. Minusta jokaisella ihmisellä tulisi olla kuuntelija.
Minulla ei ole minkään sortin pelkoja, ettenkö jotakuta voisi lähelleni päästää (vaikka syytä voisi ollakin, että olisin hieman varovaisempi) vaan ongelmana on se että mistä löytää uusia ystäviä 20 vuotiaana? Kun kaikilla on ne omat piirit jo olemassa, ja omat menot. Mistä niitä ystäviä saa? Siihen kun joku viisas osaisi vastata minulle...
maanantai 10. syyskuuta 2012
Syvällisiä mietteitä
Tänään sen tein, vietin koiran kanssa aikaa pihalla tottelevaisuutta hieman kokeillen. On se kyllä kuuliainen koira, kun vaan jaksaa harjoitella!
Alkoi hieman raivostuttaa erään ihmisen toiminta, olisi viemässä koiraansa piikille kun tuhoaa paikkoja yksin ollessaan. Koira on tullut kodinvaihtajana hänelle, ollut hänellä vasta muutaman kuukauden, edellinen perhe ei ole sen kanssa ilmeisesti selvinnyt. Olen hyväntahtoisesti neuvoja hänelle antanut ongelmassa, sen mitä itse tiedän kuinka tulisi koiraa opettaa yksin oloon. Jotenkin tuntuu että hänen kuvitelmansa on se että koira osaa käyttäytyä mitä mallikelpoisimmin ilman minkäänlaista koulutusta! Neuvominen saa vain häneltä nousemaan savun korvista, suuttuu että hänen koiraosaamistaan kyseenalaistetaan. Vieläpä vaativia ja aktiivisia rotuja sisältävä koira, eikä hän tunnu ymmärtävän sen tarpeita.
Minua suunnattomasti raivostuttaa tuollaiset ihmiset, ihmiset joille et voi nätisti edes kertoa neuvoja, sen jos erehdyt tekemään niin tulee tunti turpaan. Hän kyllä tietää koirista kaiken että turhaan sinä siinä mitään alat neuvoa! Todellisuudessa asia on aivan toisin. Itse kun yrität vain hyväntahtoisesti helpottaa neuvoillasi koiran ja omistajan elämää.
Koiria annetaan nykyään liian helposti kenelle tahansa, tuntuu että monilla kasvattajilla on vain rahankiilto silmissä pentuja teetettäessä. Uuteen kotiin ei viitsitä antaa kunnon hoito-ohjeita, ei kysellä tarkemmin tietämystä kyseisestä rodusta/mixin roduista. En toki sano että kaikki tekisivät näin, mutta oma näkemykseni on että tällainen toiminta on lisääntynyt. Lisäksi nämä kodinvaihtajat, todella surullista. Ihmisten tulisi miettiä tarkkaan koiraa ottaessaan, onko rotu oikea meille ja onko sille varmasti tarpeeksi aikaa, niin seurusteluun ja tekemiseen kuin kouluttamiseen!
Ja kyllä, olen törmännyt moniin ihmisiin jotka eivät pahimmassa tapauksessa ole olleet lainkaan tietoisia millainen heidän koiransa on luonteeltaan, kuinka sitä tulisi kouluttaa ja kuinka sen turkkia hoidetaan.
Josko sitä kuitenkin lopettelisi iloisempiin tunnelmiin kuin kamalaan v*****kseen, onneksi on kuitenkin monia hyviä, omistautuineita koiranomistajia jotka todella tietävät mihin ovat ryhtyneet hankkiessaan sen tietyn rodun edustajan tai sekoituksen. Pointsit niille ihmisille ja myös niille jotka ottavat nämä "ongelma koirat" hoitoonsa ja näyttävät että oikeilla konsteilla niistä voi saada kunnon koirakansalaisia :)
Alkoi hieman raivostuttaa erään ihmisen toiminta, olisi viemässä koiraansa piikille kun tuhoaa paikkoja yksin ollessaan. Koira on tullut kodinvaihtajana hänelle, ollut hänellä vasta muutaman kuukauden, edellinen perhe ei ole sen kanssa ilmeisesti selvinnyt. Olen hyväntahtoisesti neuvoja hänelle antanut ongelmassa, sen mitä itse tiedän kuinka tulisi koiraa opettaa yksin oloon. Jotenkin tuntuu että hänen kuvitelmansa on se että koira osaa käyttäytyä mitä mallikelpoisimmin ilman minkäänlaista koulutusta! Neuvominen saa vain häneltä nousemaan savun korvista, suuttuu että hänen koiraosaamistaan kyseenalaistetaan. Vieläpä vaativia ja aktiivisia rotuja sisältävä koira, eikä hän tunnu ymmärtävän sen tarpeita.
Minua suunnattomasti raivostuttaa tuollaiset ihmiset, ihmiset joille et voi nätisti edes kertoa neuvoja, sen jos erehdyt tekemään niin tulee tunti turpaan. Hän kyllä tietää koirista kaiken että turhaan sinä siinä mitään alat neuvoa! Todellisuudessa asia on aivan toisin. Itse kun yrität vain hyväntahtoisesti helpottaa neuvoillasi koiran ja omistajan elämää.
Koiria annetaan nykyään liian helposti kenelle tahansa, tuntuu että monilla kasvattajilla on vain rahankiilto silmissä pentuja teetettäessä. Uuteen kotiin ei viitsitä antaa kunnon hoito-ohjeita, ei kysellä tarkemmin tietämystä kyseisestä rodusta/mixin roduista. En toki sano että kaikki tekisivät näin, mutta oma näkemykseni on että tällainen toiminta on lisääntynyt. Lisäksi nämä kodinvaihtajat, todella surullista. Ihmisten tulisi miettiä tarkkaan koiraa ottaessaan, onko rotu oikea meille ja onko sille varmasti tarpeeksi aikaa, niin seurusteluun ja tekemiseen kuin kouluttamiseen!
Ja kyllä, olen törmännyt moniin ihmisiin jotka eivät pahimmassa tapauksessa ole olleet lainkaan tietoisia millainen heidän koiransa on luonteeltaan, kuinka sitä tulisi kouluttaa ja kuinka sen turkkia hoidetaan.
Josko sitä kuitenkin lopettelisi iloisempiin tunnelmiin kuin kamalaan v*****kseen, onneksi on kuitenkin monia hyviä, omistautuineita koiranomistajia jotka todella tietävät mihin ovat ryhtyneet hankkiessaan sen tietyn rodun edustajan tai sekoituksen. Pointsit niille ihmisille ja myös niille jotka ottavat nämä "ongelma koirat" hoitoonsa ja näyttävät että oikeilla konsteilla niistä voi saada kunnon koirakansalaisia :)
sunnuntai 9. syyskuuta 2012
Uusi päivä ja ei niin uudet kujeet
Harmittaa ihan vietävästi, kun koirakurssi jolle ilmoittauduin, ei toteutunutkaan. Yksi ainoa ihminen jäi uupumaan! Olisi niin ollut tarpeen käydä tuon karvakasan kanssa palauttelemassa mieleen tottelevaisuutta. Hieman huonoa omaatuntoa potien, kun ei koira raasu ole huomiota kovin saanut pikku prinssin syntymän jälkeen. Kovasti yritän nyt saada vietettyä aikaa karvakuononkin kanssa.
Nyt kun tuli puheeksi tuo koira, niin voisinpa kertoa hänen tarinansa meille saapumisesta.
Vuonna 2009,sekarotuinen Kasper 1 v, silloiselta nimeltään Möykky (minusta jotenkin käsittämätön nimi millekään eläimelle) oli viety Poriin löytöeläintaloon 3 vuotiaan kaverinsa kanssa. Omistaja sanoi Kasperia mahdottomaksi tapaukseksi joka tuhoaa paikkoja, sitä ei voi pitää irti koska se karkaa, oksentaa autossa yms. Tämä on minusta kuitenkin hieman liioittelua.
Tässä löytöeläinpaikassa pitäjä kouluttaa koirat ennen uuteen kotiin päästämistä. Kasperissa ei kuitenkaan ollut mitään koulutettavaa, joten sille alettiin heti etsiä kotia. Minä laitoin Apulan palstalle ilmoituksen, että etsin itselleni koiraa ja täältä löytöeläintalosta otettiin minuun yhteyttä ja ehdotettiin Kasperia.
Niinpä eräs lauantai lähdettiin kohti Poria hirrrvveeen jännityksen vallassa! Sinne kun päästiin niin heti se iski, että tämä karvakaveri lähtee meille! Vaikka hermo välillä koiraan meneekin, en ole päivääkän katunut sen ottamista.
Monikin voisi kritisoida Kasperin ottamista ensimmäiseksi koiraksi, ja olihan se nyt vähän "sika säkissä" koska kuitenkaan en tarkalleen saanut kaikkea siitä tietää (kuten miten sitä on kohdeltu entisessä kodissa), enkä vieläkään tiedä mitä rotuja karvakuonossa on. Puolustuksekseni sanon, että tämä löytäeläinpaikan pitäjä on todella vastuullinen ihminen ja kuten jo mainitsin, hän kouluttaa koirat ennen uuteen kotiin päästämistä. Luotin hänen arvostelukykyynsä tässä asiassa eikä mitään suuria ongelmia ole ollut.
Kyllä Kasper aluksi teki muutamia tuhoja, haukkui yksin ollessaan ja kerran teki kakat matolle, mutta ne kaikki menivät hyvin nopeasti ohi kun se tottui olemaan yksin.
Tässä on koiruus ensimmäistä iltaa meillä! <3
Nyt kun tuli puheeksi tuo koira, niin voisinpa kertoa hänen tarinansa meille saapumisesta.
Vuonna 2009,sekarotuinen Kasper 1 v, silloiselta nimeltään Möykky (minusta jotenkin käsittämätön nimi millekään eläimelle) oli viety Poriin löytöeläintaloon 3 vuotiaan kaverinsa kanssa. Omistaja sanoi Kasperia mahdottomaksi tapaukseksi joka tuhoaa paikkoja, sitä ei voi pitää irti koska se karkaa, oksentaa autossa yms. Tämä on minusta kuitenkin hieman liioittelua.
Tässä löytöeläinpaikassa pitäjä kouluttaa koirat ennen uuteen kotiin päästämistä. Kasperissa ei kuitenkaan ollut mitään koulutettavaa, joten sille alettiin heti etsiä kotia. Minä laitoin Apulan palstalle ilmoituksen, että etsin itselleni koiraa ja täältä löytöeläintalosta otettiin minuun yhteyttä ja ehdotettiin Kasperia.
Niinpä eräs lauantai lähdettiin kohti Poria hirrrvveeen jännityksen vallassa! Sinne kun päästiin niin heti se iski, että tämä karvakaveri lähtee meille! Vaikka hermo välillä koiraan meneekin, en ole päivääkän katunut sen ottamista.
Monikin voisi kritisoida Kasperin ottamista ensimmäiseksi koiraksi, ja olihan se nyt vähän "sika säkissä" koska kuitenkaan en tarkalleen saanut kaikkea siitä tietää (kuten miten sitä on kohdeltu entisessä kodissa), enkä vieläkään tiedä mitä rotuja karvakuonossa on. Puolustuksekseni sanon, että tämä löytäeläinpaikan pitäjä on todella vastuullinen ihminen ja kuten jo mainitsin, hän kouluttaa koirat ennen uuteen kotiin päästämistä. Luotin hänen arvostelukykyynsä tässä asiassa eikä mitään suuria ongelmia ole ollut.
Kyllä Kasper aluksi teki muutamia tuhoja, haukkui yksin ollessaan ja kerran teki kakat matolle, mutta ne kaikki menivät hyvin nopeasti ohi kun se tottui olemaan yksin.
Tässä on koiruus ensimmäistä iltaa meillä! <3
perjantai 7. syyskuuta 2012
Luomisen tuskaa
Sain ajatuksen, alkaa kirjoittaa blogia. Miksi? Mitä sellaista kerrottavaa minulla muka olisi, joka ihmisiä kiinnostaisi? Sainko idean vain siitä kun kaikki muutkin nykyään kirjoittavat blogia? Niitähän löytyy joka lähtöön: julkkisten pitämiä, BB-blogi, kansanedustajien pitämiä, kakkublogeja.. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Ei, ehkä minusta vain tuntuu että jotain tästä elämästä täytyy saada kirjattua ylös, kuvien kera. Voi sitten myöhemmin katsoa mitä sitä onkaan pienen pojan kanssa tullut tehtyä vauvana, 1 vuotiaana, 2 vuotiaana jne.
Tosin, voisi olla parempi ja säilyvämpi vaihtoehto kirjoittaa vihkoon, sillä tämäkin teksti saattaa jossain vaiheessa hävitä bittiavaruuteen.
Ja olisihan se tietysti mukavaa jos joku jaksaisi tätä blogia seurata, se jää nähtäväksi luenko vain itsekseni myöhemmin sepostuksiani.
Ei, ehkä minusta vain tuntuu että jotain tästä elämästä täytyy saada kirjattua ylös, kuvien kera. Voi sitten myöhemmin katsoa mitä sitä onkaan pienen pojan kanssa tullut tehtyä vauvana, 1 vuotiaana, 2 vuotiaana jne.
Tosin, voisi olla parempi ja säilyvämpi vaihtoehto kirjoittaa vihkoon, sillä tämäkin teksti saattaa jossain vaiheessa hävitä bittiavaruuteen.
Ja olisihan se tietysti mukavaa jos joku jaksaisi tätä blogia seurata, se jää nähtäväksi luenko vain itsekseni myöhemmin sepostuksiani.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)